KAUNIS VAI RUMA? TARPEEKSI VANHA VAI LIIAN NUORI?
RAKENNUSSUOJELUSSA KESKUSTELU LUKKIUTUU JATKUVASTI SAMAAN UMPIKUJAAN.
Kerätessäni taas kerran aiheesta ajatuksia uuden keskustelun pohjaksi muistin tärkeän pienen kirjan. Suosittelen kaikille Erkki Mäkiön kunniaksi julkaistua pamflettia, jossa yli 60 kirjoittajaa tiivistää näkökulmansa muutamalle sivulle.
Asiasta toiseen.
Kirjoituksia restauroinnista ja rakennussuojelusta.
Museovirasto.
Rakennustieto Oy, Helsinki 2011.
Oma juttuni ”Tyylihistorian raunioilla” tässä.
Kirjassa, s. 195-197.
Kultaseppä katsoo kohdettaan luupin läpi, arkkitehtuuria tuijotetaan tyylin käsitteen läpi. Kultasepän selitykset korujen arvosta on helppo uskoa. Taloista tahtoo tulla riita, koska arvoarvostelmat eivät vakuuta. Yksi kohde perustellaan arvokkaaksi barokin huomattavana edustajana, toinen pääsee suojelulistoille funktionalismin varhaisena edustajana. Rakennukset jäävät tyylihistorian tarinan peittoon. Yksittäisen kohteen ainutkertainen arvo jää epäselväksi, eivätkä rakennukset näillä puheilla jäsenny kulttuurimaisemaksi.
Arkkitehtuurin historian tutkijat ovat viime vuosikymmenet urheasti hakeneet uusia arviointitapoja, mutta asiantuntijoiden keskustelu on pysynyt sisäpiirissä, johon (muut) virkamiehet saati poliittiset päättäjät eivät osaa tulla sisään. Selkeistä suomenkielisistä teksteistäkään ei enää ole pulaa, kirjoja ja lehtiä riittää. Sellaisetkaan ajankohtaiset tietopaketit kuin Rakennustaiteen seuran tai Icomoksen Suomen osaston jäsentiedotteet tuskin kuitenkaan kuluvat päättäjien käsissä.
Ns. tavalliset ihmiset ja kuvalehdet kysyvät tutkijalta yleensä ensimmäiseksi, mitä tyyliä arvokkaaksi väitetty kohde edustaa ja odottavat yksisanaista vastausta. Tyylihistoriallinen luokitus toimii toki jatkuvasti vanhaan tapaan menneitten vuosisatojen yleisesitysten juonena, mutta rakennussuojelun ja ympäristökasvatuksen argumentaatiossa tyylipuhe ei vakuuta.
Tilanne on omituinen. Kiinnostus vanhoihin rakennuksiin on kasvanut hyvinvoinnin myötä ylenpalttiseksi. Luvuttomat talo- ja tavaralehdet kertovat tietenkin, että yleinen ilmapiiri on kehittymässä suopeammaksi rakennussuojelulle. Voisi ajatella, että ihmiset ovat herkistyneet aineettomille arvoille. Lehtiä lukiessa optimismi hapertuu. Talot esitellään arvokkaiksi toistamalla vanhoja tyylitermejä rinnan modernien suunnittelijanimien tai tuotemerkkien kanssa. Tyylit tekevät taloista arvokasta tavaraa. Maailman taidehuutokaupoissa on jo myyty modernismin ikonisia huviloita. (Financial Times 19.4.2008)
Totisena taidehistorioitsijana olen yhä syvemmin huolissani siitä, että menneitten aikojen kulttuurin ymmärrys on hyvinvoinnin kasvaessa jäänyt uudella tavalla kaupallisten trendien ja muotien jalkoihin ja tätä on tukenut tutkijoiden mukavuudenhalussaan suosima tyylihistorian väärinkäyttö. Alkaa olla vaikea saada ketään uskomaan, että vanha ja kaunis esine, joka tuottaa mielihyvää on ihana ja arvokas täysin riippumatta siitä, löytyykö sille tyylinimitys vai ei.
On vaikea selittää uskottavasti, että jokaisella kohteella on oma erityinen historiansa, joka on tutkittava ennenkuin siihen kajotaan. Mitä uudemmasta rakennuksesta on kyse, sitä hankalampaa. 1900-luvun tyylinimitysten helistely menee jopa huikeasti koomisen puolelle. Omat opinnäytetyöni ovat tästä hyviä esimerkkejä.
Kriittinen taidehistoria on viime vuosikymmenillä tuottanut paljon tuoreita näkökulmia visuaalisen kulttuurin tarkasteluun. Vahvaksi kasvanut historiografinen tutkimus on tukenut analyyttistä suhtautumista selittämisen kaanoneihin. Teoreettiset tekstit ovat rohkaisseet katsomaan tarkkaan kaikkea silmiin osuvaa ja tutkimaan sitä ennakkoluulottomasti myös osuvia käsitteitä etsien.
Näyttää kuitenkin siltä, että empiirinen tutkimus ja akateeminen analyysi ovat kasvaneet eroon toisistaan. Käytännön rakennussuojelutyössä heitetään helposti herjaa teoreetikoista, jotka eivät ymmärrä mitään aineellisesta maailmasta. Teoreetikot puolestaan ohittavat kylmästi empiirisen tutkimuksen arvon.
Paikkojen kokemisen ja omien havaintojen, julkeasti jopa elämysten pohjalta kirjoittamiseen kyltymättömästi kiintyneenä tutkijana olen vuosikymmenet ihaillut kollegoita, jotka ovat pystyneet kirjoitamaan jopa rakennuskulttuurin inventointeja niin, että luetteloita lukee ilokseen. Parhaat inventoijat ovat kolunneet alueensa niin, että kohteiden luettelo on kiehtova matkakertomus paikkoihin ja niiden aikoihin. Silloin tutkija on saanut arkistotiedot ja omat kokemuksensa elävään tasapainoon.
Yhdentekeviksi jäävien inventointitekstien aneemisuus perustunee kiireeseen, puuttuvaan ammattitaitoon tai turhaan uskalluksen puutteeseen. Taitavienkin tutkijoiden ongelmana ovat rakennetun ympäristön arvojen esittämisen käsitteelliset vaikeudet: esteettiset ja historialliset arvot on hankala mahduttaa samaan yhtälöön. Tyylihistoria on ainoa yleisesti, kansainvälisesti ja vuosisatojen mittaisesti hyväksytty järjestelmä, jonka puitteissa omat välittömät esteettiset elämykset on turvallista yhdistää historian kulkuun, kirjoittaa selitys tieteellisen näköiseksi. Vielä 1800-luvun arkkitehtuurin kohdalla salonkitanssi sujuu.
Todellinen ongelma tyylihistoriaan perustuvista luokituksista ja arvoarvostelmista tulee, kun päästään 1900-luvun arkkitehtuuriin. Sitä on paljon ja useimmat ihmiset koulutuksesta riippumatta kokevat pääosan siitä enimmäkseen ”tavalliseksi”. Aina, kun lehdistö repii riemua rakennussuojelukiistoista, joutuu huomaamaan, miten avuttomia esimerkiksi lautakuntien jäsenten ja valtuutettujen perustelut omille näkemyksilleen voivat olla. Koettua ja opiskeltua tietoa on harvalla, huoleton mutu riittää monen tärkeän mielipiteen perusteluksi. Ongelmana on perustietojen puute, eivätkä siinä juhlalliset tyylitermit auta.
Viime vuosina Museovirasto, Rakennustaiteen museo ja moni muu instituutio on ansiokkaasti kehittänyt verkkosivujaan. Helsingin kaupunginmuseo tarjoaa jopa kaupunginosien inventointeja verkossa. Tutkijana olin onnesta pyörryksissä, kun ensi kertaa klikkasin kartalta kohdetta ja sain sen perustiedot samantien tunnistuskuvan kanssa ruudulle. Tunsin eläväni tiedon vallankumousta. Olisiko mahdotonta saada tällaista perustietoa koko maan alueelta kirjastoihin, kouluihin ja koteihin? Nyt kun valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen luettelo on tarkistettu ja vahvistettu, se tarjoaisi hyvän lähtökohdan.
Selkeäsanainen ja -kuvainen perustiedosto ympäristöstä tukisi uudella tavalla kotiseudun ja rakennetun ympäristön harrastusta. Joka koneelta tavoitettavat inventoinnit kannustaisivat paikkojen kiertelyyn ja auttaisivat ihmisiä saamaan edes jostakin kulmasta kiinni nopeasti muuttuvasta ympäristöstään. Tyylihistorian portaat eivät siihen opasta.