Arkkitehtuurikahvila/Marikahvila. Arkkitehtuurin tiedotuskeskus ja Arkkitehtuurimuseo

Keskustelua kaupunkikulttuurista – 26.8. kello 17-18 Riitta Nikula – kahvilaisäntänä Juulia Kauste.

Elävöittäminen on loputtomiin toistettu taikasana, jonka käytön tahtoisin kieltää samalla samalla kun kielestämme poistetaan sanat tavoitetila ja tahtotila. Tällaiset sanat on kehitetty vain, jotta itsessään arvokkaista asioista saadaan sarakkeisiin järjestyvää tasalaatuista dataa. Aika suosii tarkan oloisia sanoja, kun todellisuus karkaa käsistä.

Helsinki on nyt oikeasti aika iso kaupunki, jossa on paljon erilaisia ihmisiä erilaisissa paikoissa ja elämäntilanteissa.

Helsinkiläisyys on harvalle sen asukkaista ensisijainen identiteetti, minuuden selittäjä. Moni tuntee kuuluvansa vain omaan kaupunginosaansa, oman työn, ystäväpiirin tai harrastuksen ympärille rakentuneeseen maailmaan.

 Viime vaalien jälkeinen keskustelu oli hyvä. Moni oli hämmästyvinään siitä, miten monenlaisissa kuplissa me näillä kulmilla kiepumme. Tahdomme elää Helsinkiä eri tavoin, eikä ristiriitoja voi välttää. On vaikea tunkea todella uutta sisältöä puitteisiin, jotka ovat syntyneet vanhemman maailmankuvan pohjalta. Kenen pitää elävöittää, miten ja mitä kenelle?

No, Tässä paikassa, Espalla kaikkien aikojen menestyksekkäimmän ja helteisimmän Taiteiden yön ja Flow-festivaalin jälkeen tuntuu erityisen turhanaikaiselta miettiä tätä asiaa otsa rypyssä. Juhlaviikot aloitettiin Alexis Laihon 100 kitaran äärelllä valtavassa mutta läpikotaisin ystävällisessä ruuhkassa Senaatintorilla, jonka pian sen jälkeen valloittivat lumoavat jättiläisnuket. Ensi perjantaina Musiikkitalossa nautitaan konserttina Alban Bergin Wozzeck ooppera. Kaiken kokoisia tapahtumia on ollut joka kulmalla niin paljon, että niiden läpiravaamiseen on tarvittu ohjelmakarttoja. Loputtomia picnicejä on nautittu joka nurkalla, mutta nurmikoista ei ole syntynyt sotaa ja jonnekin ne roskatkin ovat kadonneet. Homma on hoidettu hienosti, kiitos!

On ollut paljon aitoa lystinpitoa ja korkeatasoisia taidejuttuja. Vapaata elämäniloa, jonka keskellä vanhana ihmisenä huvittelen miettimällä menneitä, en aivan ammoisia vaan itse elettyjä aikoja. Vielä kun olin teini, harmaa maailma hiihti vakavasti ja hitaasti, eikä yleistä ja yhtäläistä hauskanpitoa pidetty ollenkaan suotavana.

Laura Kolbe avasi edellisessä kahvilatapaamisessa kaupungin tilojen käyttötapojen pitkää historiaa. Ensi viikolla Rakennusvalvontaviraston johtaja Lauri Jääskeläinen tekee selkoa rakennusvalvonnan toimista, säännöistä ja määräyksistä, jotka ovat keskeisiä kaikkien kaupungin sisä- ja ulkotilojen käyttökysymyksissä. Tähän väliin meille jää 30-50 vuoden harmaa vyöhyke, jota ei korista historiallisuus tai patina. Lähimenneisyys selittää kuitenkin, miksi elävöittämisen retoriikan suosiota.

Muistelen tapahtunutta häikäilemättömän sentimentaalisesti.

1960-luvulla Pohjois-Esplanadin kauppaliikkeiden rivistö murtui joutuisan taloudellisen kehityksen vyöryyn. Kaupungin kauneimmat ja hienoimmat kaupat kävivät turhiksi ja katosivat:

*Lindellin paperi- ja taiteilijatarvikkeiden kauppa myi tässä hienoista lasikantisista vitriineistään kaupungin korkeatasoisimpia täytekyniä ja umpipuisista hyllyistään parhaita luonnoslehtiöitä. Kauppa oli viimeistelty huolellisesti kuin nykyajan parhaat installaatiot.

Vähitellen kulutuskulttuuri rapistui. Kuulakärkikynät riittivät, eikä taiteilijoilla ollut varaa eleganssiin.

*Wulffin kulma naapurissa kesti pitempään vaihtamalla osoitetta Mannerheimintien varteen.

*Helanderin kangaskauppa ei ehkä ollut yhtä kallis ja korkeatasoinen kuin Salvénin kangaskauppa viereisessä korttelissa, mutta sen suureen myymälään mahtui kauniiden kangaspakkojen massiivinen vyöry.

Kodeissa ommeltiin, korkea laatu teki joulujuhlamekosta pitkään rakkaan. Muodin mukaan helmaa lyhennettiin montakin kertaa.

*Wahlmannin hattu- ja lakkikauppa ei ollut tunnettu vain ylioppilaslakkiensa ja tohtorihattujensa vuoksi. Sieltä sai kaikkia parhaita päähineitä ja käsineitä asiantuntevalla opastuksella.

* Gyllene Skinnet oli hansikkaiden upea erikoisliike, jossa tavalliset ihmiset pysähtyivät ihailemaan vain näyteikkunaa.

*Kämpin talon purku 1965 oli keskustan arvotalojen, kaupan ja hienon huvielämän romahduksen ääripiste. Toisin katsoen se oli keskustan toimistoitumiskehityksen huippuhetki ja sitä ajaneiden ihmisten tahtotilan läpimurto.

Voidaan rauhallisesti todeta, että purkupäätös ei ollut mikään ihme, olihan keskusta eli cityalue jo 1950-luvulla asemakaavassa määrätty toimistojen alueeksi. Asumista varten rakennettiin taloja esikaupunkeihin ja vähittäiskauppa haki uusia muotojaan. Toimistojen ja asumisen alueiden jako kahteen oli se sodanjälkeisen kaupunkikehityksen ydin, johon ei mahtunut yleinen ja yhtäläinen hauskanpito. Sellaista ei itse asiassa ollut vielä keksitty.

Kauppakaan ei enää elävöittänyt Esplanadia. Jos en ihan väärin muista, ensimmäinen korskea autokauppa tuli juuri Helanderin kangaskaupan tiloihin tähän kortteliin. Se oli yksityisautoilun pysäyttävä monumentti historiallisessa kaupunkikuvassa.

1960- ja 1970-luvulla sujuva autoliikenne kuului kaupungin elävöittämisen tahtotilan ytimeen. Lopullisen lakipisteensä tuo prosessi saavutti 1968 julkaistussa Wilbur Smithin ja Polvisen liikennesuunnitelmassa, joka olisi kietonut koko historiallisen keskustan moottoriteiden sumppuun. Kun viime vuosina olen näyttänyt kuvia tästä suunnitelmasta, nuoret ovat luulleet reippaita piirustuksia pilakuviksi. Historian harrastaja tietää, että aikojen myötä on useinkin ollut mentävä äärettömyyksiin ennen kuin enemmistö herää huomaamaan, mitä todella tapahtuu. Reaktio oli vahva. Senaatintorin laitaan ei sentään haluttu moottoritietä, eikä Kruunuvuoren selälle teiden neliapilaristeyksiä.

En jatka tästä, mutta ottakaa esille Vilhelm Helanderin ja Mikael Sundmanin 1970 painettu pieni kirja Kenen Helsinki, aikansa tärkein pamfletti. Katsokaa sen harmaita kuvia, lukekaa sen tekstiä ja miettikää tapahtumien vuosilukuja. Ne näyttävät ikivanhoilta, mutta ovat tämän päivän suunnitelmien lähihistoriaa.

Harva asia tapahtuu todella yllättäen. Yhteiskunnan arvot muuttuvat enimmäkseen hitaasti, eivätkä arvojen muutoksista lopulta seuraavat monet konkreettiset tapahtumat ollenkaan ole näköpiirissä uutta maailmaa hahmoteltaessa. Putkinäköisyys on suurten suunnitelmien kohdalla väistämätöntäkin.

Ottakaa siis esille myös Antti Mannisen kirja Puretut talot, 100 tarinaa Helsingistä. Sen esipuhe on vuodelta 2004. Purkutöiden prosessit ja ajan kokemus avautuvat siitä erinomaisesti.

Kunnan demokraattinen päätöksenteko on hidas prosessi. Matka yksityisautojen Helsingistä tapahtumia pursuvaan kesään 2015 kesti vuosikymmenensä, mutta se aika oli elettävä. Varallisuutta, tietoa ja näkökulmia kertyi. Niiden mukaan kaupunkia kehitettiin yhä ketterämmin. Monoliittinen virastomeininki kukoisti kritiikittä niin kauan kuin maassa vallitsi konservatiivinen yhtenäiskulttuuri. Moni muutos lähti konkreettisesti asioihin tarttuneiden pienryhmien aktiivisuudesta. Tätä murrosta kipuillaan vielä.

Nyt nappaan kiinni tähän päivään.

Nyt ollaan aika yksimielisiä siitä, että iloinen elämä ja tekeminen nousee aidosta innostuksesta ja luovuudesta – ihmisten oikeista kokemuksista. Se ei ole elävöittämisviraston tuottamaa lenkkimakkaraa ja siksi sen järjestäminen ja hallinnointi on vaikeaa – oli tahtotila kuinka tanakka tahansa.

Yleinen mielipide on pikkuhiljaa kasvanut sallivaksi. Ei ole pitkää aikaa siitä, kun terassit olivat kokonaan kiellettyjä. Nyt riidellään siitä, miten myöhään ne saavat olla auki. Nurmikoille on leiriydytty keskustassa korkeintaan pari vuosikymmentä.

Tällainen tilankäyttö tarvitsee sekä puitteensa että sääntönsä.

Kaupunkielämän vapaudelle on aina määriteltävä jonkinlaiset rajat, koska turvallisuus on taattava, heikompien oikeudet turvattava. Anarkismi ei ole ratkaisu, koska vastuukysymyksiä ei yhdessä eläen voi ohittaa. Silti kaikkien tapahtumien kohdalla ei välttämättä tarvita ihan kaikkia turvatakuita. Harkinta on vastuunottamista ja vastuu painaa.

Kaupunkitilan käyttö tapahtuu kaavoituksen ja rakentamisen antamissa puitteissa, jotka harvoin on ajateltu tapahtumien näyttämöiksi. Historiallisen ympäristön kohdalla sallivuuden rajat ovat venyneet järkevästi. Senaatintorin maakuntatapahtumia olen arvostellut, mutta uskon saamani tiedon perusteella, että niilläkin on toistaiseksi sijansa pääkaupungissa. Saatan tietysti miettiä, että paras paikka ei ehkä olisi Senaatintori, mutta vaikenen, kun sieltä saatiin lumilautakisat pois. Maan komeimmissa arkkitehtuurikehyksissä satunnaiset viritelmät kuitenkin näyttävät yleensä kiusallisen rehjuisilta.

Rakennetun kulttuuriperinnön suojelu on aina ollut vaikeaa. Olen itse kirjoittanut kiihkeitä suojeluesityksiä aikoina, jolloin kaikki vanha tuntui katoavan. Rakennustaiteen Seura, Helsinki-Seura, Rakennustaiteen Museo ovat niitä allekirjoittaneet. Nyt suojelun vastuukysymykset on organisoitu paremmin ja Kaupunginmuseo toimii tehokkaasti. Vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, että ulko- ja sisätilojen käytön jatkuvasti kehittyvät vaatimukset tekevät suojelusta uudella tavalla vaikeaa. Käyttäjien yksilölliset tarpeet ja tilojen suunnittelua säätävät tekniset normit ovat turhan kaukana toisistaan. Joustavat neuvottelut ovat vaikeita, luovat ratkaisut harvassa, mutta niille on saatava enemmän tilaa. Make sense not war.

Uskon, että useat tapahtumat sijoittuvat yhä luontevammin kaikille toreille ja kaduille, mutta päivän uutiset tarjoavat uusia uhkakuvia. Juuri kun on saatu lukea kulmakauppojen uudesta kukoistuksesta, löytyy tieto, että verkkokaupan kasvanut volyymi uhkaa jo niitä. Verkkokaupan asiantuntija kaipaa kaupungin kaduille tilaa isommille kuljetusautoille ja teille entistä suuremmille rekoille.

Mitä tämä on? Uusi autokaupunki? Onko alistuttava tosiasioille, eihän Pohjoismaiden paras tavaratalokaan enää kannata. Toisaalta: onko jakeluautojen koon kasvu riippuvainen luonnonlaeista vai voisiko niiden kohdalla olla järkevien päätösten paikka?