Tässä näyttelyssä on esillä yli 200 alkuperäispiirustusta museon yhteensä yli puolen miljoonan piirustuksen kokoelmasta. Ne kertovat arkkitehtien autenttisella käsialalla kuuden teeman puitteissa, miten maa modernisoitui.

Kokoelma on museon peruskivi. Sen ensimmäisen työn Suomen valtio lunasti jo 1906 tulevan arkkitehtuurimuseon pesämunaksi. Piirustus on Eliel Saarisen kilpailuehdotus Haagin rauhanpalatsiksi.

Ensimmäinen suomalainen arkkitehtuurinäyttely järjestettiin Ritarihuoneella 1907, toinen 1914. Vuonna 1952 Eliel Saarisen perilliset lahjoittivat Suomen Arkkitehtiliitolle yli 250 piirustusta. 1956 SAFAn kuva-arkistosta tuli Suomen rakennustaiteen museo.

Ajankohtaisessa näyttelyssä iloitsen monesta asiasta. Hämmentyneenä tajuan myös, miten ratkaisevasti tämä piirustuskokoelma on johdattanut työtäni tutkijana.

Kun 1970-luvulla tutkin 1900-luvun alkupuolen kaupunkisuunnittelua ja arkkitehtuuria, löysin museolta Vallilan korttelin 555 syntyhistorian piirustukset Armas Lindgrenin laajan kokoelman kansioista. Arkistossa oli kaikki korttelin vaihtoehtoisten ratkaisujen luonnoksista pitkäksi venyneen rakennusvaiheen lukuisien pohjaratkaisujen ja julkisivujen yksityiskohtiin. Virallisista asiakirjoista löytyneet tiedot saivat visuaalisen hahmon.

Odottamaton aarre ohjasi 1981 valmistuneen väitöskirjani perusratkaisua. Se tarjosi mahdollisuuden kohdentaa 1900-luvun alun arkkitehtuuria ja kaupunkisuunnittelua koskeva tutkimus arkisen rakentamisen tasolla yhteen Vallilan ja yhteen Töölön umpikortteliin.

Armas Lindgrenin kokoelma herätti myös kysymyksen, kuka tämä arkkitehti oli. Mitä hän teki? Pääsin Suomen Akatemian tutkijana työhön, jonka valmistuminen museon tutkimuspäällikkönä 1988 on työurani huippuelämyksiä. Paitsi kaunista kirjaa sain arkkitehti Hannele Grönlundin kanssa tehdä Lindgrenin arkkitehtuurista näyttelyn, jolle alkuperäispiirustusten suuri määrä antoi Hannelen taitavan näyttelyarkkitehtuurin ansiosta runollisen hehkun.

Toimimme samaan tapaan Hannelen kanssa Erik Bryggmanin 100-vuotisjuhlanäyttelyssä 1991. Silloin sain näyttelyn yhteydessä julkaistuun kirjaan mukaan huomattavan tutkijajoukon. Artikkelien kirjo vastasi piirustusten laajaa valikoimaa.
Árkkitehtuurimuseon originaalien kokoelma on käsittääkseni koko maailmassa ainutlaatuinen paitsi suuruutensa vuoksi myös siksi, että vain murto-osa piirustuksista on jouduttu osatamaan, lähes kaikki ovat arkkitehtien tai heidän perillistensä lahjoittamia.

Suomalaisten arkkitehtien ammattiylpeys näkyy kauniisti siinä, että pääsy museon kokoelmiin on kunnia-asia jopa niin, että museon asiantuntijat saavat valita yksityisistä kokoelmista ne piirustukset, jotka parhaiten kertovat kunkin arkkitehdin saavutuksista samoin kuin itse kunkin tehtävistä omassa ajassaan.

Suuressa maailmassa piirustuksia myydään huutokaupoissa hirmuisilla hinnoilla. Niitä arvostetaan yksittäisinä taideteoksina.

Sain rajun kokemuksen tästä ollessani 1980-luvulla luentomatkalla Kanadassa. Pääsin Montrealissa tutustumaan Phyllis Lambertin mahtavan Canadian Center for Architecturen arkistoihin. Siellä originaalipiirustukset oli sijoitettu suurille hyllyilleen niin, että jokaista aarretta varten oli valmistettu sen omien mittojen mukainen kluuttilaatikko.

KAUNIS VAI RUMA? TARPEEKSI VANHA VAI LIIAN NUORI?
RAKENNUSSUOJELUSSA KESKUSTELU LUKKIUTUU JATKUVASTI SAMAAN UMPIKUJAAN.

Kerätessäni taas kerran aiheesta ajatuksia uuden keskustelun pohjaksi muistin tärkeän pienen kirjan. Suosittelen kaikille Erkki Mäkiön kunniaksi julkaistua pamflettia, jossa yli 60 kirjoittajaa  tiivistää näkökulmansa muutamalle sivulle.

Asiasta toiseen.
Kirjoituksia restauroinnista ja rakennussuojelusta.
Museovirasto.
Rakennustieto Oy, Helsinki 2011.

Oma juttuni ”Tyylihistorian raunioilla” tässä. 
Kirjassa, s. 195-197.

Kultaseppä katsoo kohdettaan luupin läpi, arkkitehtuuria tuijotetaan tyylin käsitteen läpi. Kultasepän selitykset korujen arvosta on helppo uskoa. Taloista tahtoo  tulla riita, koska arvoarvostelmat eivät vakuuta. Yksi kohde perustellaan  arvokkaaksi barokin huomattavana edustajana, toinen pääsee suojelulistoille funktionalismin varhaisena edustajana.  Rakennukset jäävät tyylihistorian tarinan peittoon.  Yksittäisen kohteen ainutkertainen arvo jää epäselväksi, eivätkä rakennukset näillä puheilla jäsenny kulttuurimaisemaksi.

Arkkitehtuurin historian tutkijat ovat viime vuosikymmenet urheasti hakeneet uusia arviointitapoja, mutta asiantuntijoiden keskustelu on pysynyt sisäpiirissä, johon (muut) virkamiehet saati poliittiset päättäjät eivät osaa tulla sisään. Selkeistä suomenkielisistä teksteistäkään ei enää ole pulaa, kirjoja ja lehtiä riittää. Sellaisetkaan ajankohtaiset tietopaketit kuin Rakennustaiteen seuran tai Icomoksen Suomen osaston jäsentiedotteet tuskin kuitenkaan kuluvat päättäjien käsissä.

Ns. tavalliset ihmiset ja kuvalehdet kysyvät tutkijalta yleensä ensimmäiseksi, mitä tyyliä arvokkaaksi väitetty kohde edustaa ja odottavat yksisanaista vastausta. Tyylihistoriallinen luokitus toimii toki jatkuvasti vanhaan tapaan menneitten vuosisatojen yleisesitysten juonena, mutta rakennussuojelun ja ympäristökasvatuksen argumentaatiossa tyylipuhe ei vakuuta.
Tilanne on omituinen. Kiinnostus vanhoihin rakennuksiin on kasvanut hyvinvoinnin myötä ylenpalttiseksi. Luvuttomat talo- ja tavaralehdet kertovat tietenkin, että yleinen ilmapiiri on kehittymässä suopeammaksi rakennussuojelulle.  Voisi ajatella, että ihmiset ovat herkistyneet aineettomille arvoille. Lehtiä lukiessa optimismi hapertuu.  Talot esitellään arvokkaiksi toistamalla vanhoja tyylitermejä rinnan modernien suunnittelijanimien tai tuotemerkkien kanssa. Tyylit tekevät taloista arvokasta tavaraa. Maailman taidehuutokaupoissa on jo myyty modernismin ikonisia huviloita. (Financial Times 19.4.2008)

Totisena taidehistorioitsijana olen yhä syvemmin huolissani siitä, että menneitten aikojen kulttuurin ymmärrys on hyvinvoinnin kasvaessa jäänyt uudella tavalla kaupallisten trendien ja muotien jalkoihin ja tätä on tukenut tutkijoiden mukavuudenhalussaan suosima tyylihistorian väärinkäyttö.  Alkaa olla vaikea saada ketään uskomaan, että vanha ja kaunis esine, joka tuottaa mielihyvää on ihana ja arvokas täysin riippumatta siitä, löytyykö sille tyylinimitys vai ei.

On vaikea selittää uskottavasti, että jokaisella kohteella on oma erityinen historiansa, joka on tutkittava ennenkuin siihen kajotaan. Mitä uudemmasta rakennuksesta on kyse, sitä hankalampaa.  1900-luvun tyylinimitysten helistely menee jopa huikeasti koomisen puolelle. Omat opinnäytetyöni ovat tästä hyviä esimerkkejä.

Kriittinen taidehistoria on viime vuosikymmenillä tuottanut paljon tuoreita näkökulmia visuaalisen kulttuurin tarkasteluun. Vahvaksi kasvanut historiografinen tutkimus on tukenut analyyttistä suhtautumista selittämisen kaanoneihin. Teoreettiset tekstit ovat rohkaisseet katsomaan tarkkaan kaikkea silmiin osuvaa ja tutkimaan sitä ennakkoluulottomasti myös osuvia käsitteitä etsien.

Näyttää kuitenkin siltä, että empiirinen tutkimus ja akateeminen analyysi ovat kasvaneet eroon toisistaan. Käytännön rakennussuojelutyössä heitetään helposti herjaa teoreetikoista, jotka eivät ymmärrä mitään aineellisesta maailmasta. Teoreetikot puolestaan ohittavat kylmästi empiirisen tutkimuksen  arvon.

Paikkojen kokemisen ja omien havaintojen, julkeasti jopa elämysten  pohjalta kirjoittamiseen kyltymättömästi kiintyneenä tutkijana olen vuosikymmenet ihaillut kollegoita, jotka ovat pystyneet kirjoitamaan jopa rakennuskulttuurin inventointeja niin, että luetteloita lukee ilokseen. Parhaat inventoijat ovat kolunneet alueensa niin, että kohteiden luettelo on kiehtova matkakertomus paikkoihin ja niiden aikoihin. Silloin tutkija on saanut arkistotiedot ja omat kokemuksensa elävään tasapainoon.

Yhdentekeviksi jäävien inventointitekstien aneemisuus perustunee  kiireeseen, puuttuvaan ammattitaitoon tai turhaan uskalluksen puutteeseen.  Taitavienkin tutkijoiden ongelmana ovat rakennetun ympäristön arvojen esittämisen käsitteelliset vaikeudet: esteettiset ja historialliset arvot on hankala mahduttaa samaan yhtälöön. Tyylihistoria on ainoa yleisesti, kansainvälisesti ja vuosisatojen mittaisesti hyväksytty järjestelmä, jonka puitteissa omat välittömät esteettiset elämykset on turvallista yhdistää historian kulkuun, kirjoittaa selitys tieteellisen näköiseksi. Vielä 1800-luvun arkkitehtuurin kohdalla salonkitanssi sujuu.

Todellinen ongelma tyylihistoriaan perustuvista luokituksista ja arvoarvostelmista tulee, kun päästään 1900-luvun arkkitehtuuriin. Sitä on paljon ja useimmat ihmiset koulutuksesta riippumatta kokevat pääosan siitä enimmäkseen ”tavalliseksi”. Aina, kun lehdistö repii riemua rakennussuojelukiistoista, joutuu huomaamaan, miten avuttomia esimerkiksi lautakuntien jäsenten ja valtuutettujen perustelut omille näkemyksilleen voivat olla. Koettua ja opiskeltua tietoa on harvalla, huoleton mutu riittää monen tärkeän mielipiteen perusteluksi. Ongelmana on perustietojen puute, eivätkä siinä juhlalliset tyylitermit auta.

Viime vuosina Museovirasto, Rakennustaiteen museo ja moni muu instituutio on ansiokkaasti kehittänyt verkkosivujaan.  Helsingin kaupunginmuseo tarjoaa jopa kaupunginosien inventointeja verkossa.  Tutkijana olin onnesta pyörryksissä, kun ensi kertaa klikkasin kartalta kohdetta ja sain sen perustiedot samantien tunnistuskuvan kanssa ruudulle. Tunsin eläväni tiedon vallankumousta. Olisiko mahdotonta saada tällaista perustietoa koko maan alueelta kirjastoihin, kouluihin ja koteihin? Nyt kun valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen luettelo on tarkistettu ja vahvistettu, se tarjoaisi hyvän lähtökohdan.

Selkeäsanainen ja -kuvainen perustiedosto ympäristöstä tukisi uudella tavalla kotiseudun ja rakennetun ympäristön harrastusta. Joka koneelta tavoitettavat inventoinnit kannustaisivat paikkojen kiertelyyn ja auttaisivat ihmisiä saamaan edes jostakin kulmasta kiinni nopeasti muuttuvasta ympäristöstään.  Tyylihistorian portaat eivät siihen opasta.

Sain vastaanottaa kirjamessuilla vuoden tietokirjailijapalkinnon.

Kiitos kaikille lukijoille ja suomalaiselle tietokirjatraditiolle, jossa tieteellisetkin teokset löytävät kansainvälisesti katsoen suuria yleisöjä.

Rivitalokirjasta ja sen näyttelystä oli hauska juttu Keskisuomalaisessa 18.10.2015. Itseäni ilahdutti myös taitava valokuvaaja Agata Anttonen.

Siltä varalta, että teksti on hankala lukea kuvasta, tässä sama juttu isompana pdf:nä 315547_.

Alvar Aalto -museo tilasi näyttelyni Arkkitehtuurimuseolta jo keväällä.  Timo Vikkulan suunnittelema kevytrakenteinen kokonaisuus sijoittui luontevasti Aalto -museon Galleriaan, missä sen avasi 24.9.2015 Jyväskylän eläkkeellä oleva kaupungiarkkitehti Ilkka Halinen. Paikallista arkkitehtikuntaa oli runsaasti paikalla tilaisuudessa, jossa Jyväskylän Viitaniemellä on tärkeä paikka.

Tiistaina 13.10. pidän luennon rivitaloista klo 18 museon Bio Alpissa. Odotan kiinnostavia keskusteluja keskisuomalaisten suunnittelijoiden ja tutkijoiden kanssa.

Näyttely on avoinna 25.9.- 15.11.2015 ti-pe klo 10-18, la-su 11-18 maanantaisin suljettu. Museon osoite on Alvar Aallon katu 7.

Valokuva Janina Kastikainen.

Suomalainen rivitalo -kirjan esittelyjä ja arvosteluja:

Paula Holmila: Unelmien koti puutarhakaupungissa. Rivitalo vakiintui omakotitalon ja kerrostalon välimuodoksi jälleenrakennuskautena. Helsingin Sanomat 3.5.2015, C16. http://www.hs.fi/kulttuuri/a1430534714540

Anu Soikkeli: Rivitalo asumisen muutosten kuvaajana. Historiallinen aikakauskirja 2/2015, s. 213-215.

Anne Helamaa: Kattavasti rivitaloista. Terraced houses in Finland. Arkkitehti/ Finnish architectural review 3/2015, s. 80-81. (suomi/English). Osta lehti verkosta / buy online: http://www.ark.fi/kaikki-numerot/2960-pientaloja

Anne Tervo, Suomalainen rivitalo työväenasunnosta keskiluokan unelmaksi – kylkiäisenä rivitalokuume. http://archinfo.fi 2015/04/

Päivi Leinonen: Kirja: Suomalainen rivitalo. Talotarinat. Blogit 25.4.2015 Suomen Asuntomessut. http://www.asuntomessut.fi/blog/tags/talotarinat-kirjat

Soila Lehtonen: Riitta Nikula: The Finnish terraced house. From worker housing to middle-class dream. http://www.booksfromfinland.fi/2015/05/riitta-nikula

Kuva Jussi Kolari 10.5.2006

Lue myös kommenttiketju: http://www.hs.fi/mielipide/a1437619685470

Arkkitehtuurikahvila/Marikahvila. Arkkitehtuurin tiedotuskeskus ja Arkkitehtuurimuseo

Keskustelua kaupunkikulttuurista – 26.8. kello 17-18 Riitta Nikula – kahvilaisäntänä Juulia Kauste.

Elävöittäminen on loputtomiin toistettu taikasana, jonka käytön tahtoisin kieltää samalla samalla kun kielestämme poistetaan sanat tavoitetila ja tahtotila. Tällaiset sanat on kehitetty vain, jotta itsessään arvokkaista asioista saadaan sarakkeisiin järjestyvää tasalaatuista dataa. Aika suosii tarkan oloisia sanoja, kun todellisuus karkaa käsistä.

Helsinki on nyt oikeasti aika iso kaupunki, jossa on paljon erilaisia ihmisiä erilaisissa paikoissa ja elämäntilanteissa.

Helsinkiläisyys on harvalle sen asukkaista ensisijainen identiteetti, minuuden selittäjä. Moni tuntee kuuluvansa vain omaan kaupunginosaansa, oman työn, ystäväpiirin tai harrastuksen ympärille rakentuneeseen maailmaan.

 Viime vaalien jälkeinen keskustelu oli hyvä. Moni oli hämmästyvinään siitä, miten monenlaisissa kuplissa me näillä kulmilla kiepumme. Tahdomme elää Helsinkiä eri tavoin, eikä ristiriitoja voi välttää. On vaikea tunkea todella uutta sisältöä puitteisiin, jotka ovat syntyneet vanhemman maailmankuvan pohjalta. Kenen pitää elävöittää, miten ja mitä kenelle?

No, Tässä paikassa, Espalla kaikkien aikojen menestyksekkäimmän ja helteisimmän Taiteiden yön ja Flow-festivaalin jälkeen tuntuu erityisen turhanaikaiselta miettiä tätä asiaa otsa rypyssä. Juhlaviikot aloitettiin Alexis Laihon 100 kitaran äärelllä valtavassa mutta läpikotaisin ystävällisessä ruuhkassa Senaatintorilla, jonka pian sen jälkeen valloittivat lumoavat jättiläisnuket. Ensi perjantaina Musiikkitalossa nautitaan konserttina Alban Bergin Wozzeck ooppera. Kaiken kokoisia tapahtumia on ollut joka kulmalla niin paljon, että niiden läpiravaamiseen on tarvittu ohjelmakarttoja. Loputtomia picnicejä on nautittu joka nurkalla, mutta nurmikoista ei ole syntynyt sotaa ja jonnekin ne roskatkin ovat kadonneet. Homma on hoidettu hienosti, kiitos!

On ollut paljon aitoa lystinpitoa ja korkeatasoisia taidejuttuja. Vapaata elämäniloa, jonka keskellä vanhana ihmisenä huvittelen miettimällä menneitä, en aivan ammoisia vaan itse elettyjä aikoja. Vielä kun olin teini, harmaa maailma hiihti vakavasti ja hitaasti, eikä yleistä ja yhtäläistä hauskanpitoa pidetty ollenkaan suotavana.

Laura Kolbe avasi edellisessä kahvilatapaamisessa kaupungin tilojen käyttötapojen pitkää historiaa. Ensi viikolla Rakennusvalvontaviraston johtaja Lauri Jääskeläinen tekee selkoa rakennusvalvonnan toimista, säännöistä ja määräyksistä, jotka ovat keskeisiä kaikkien kaupungin sisä- ja ulkotilojen käyttökysymyksissä. Tähän väliin meille jää 30-50 vuoden harmaa vyöhyke, jota ei korista historiallisuus tai patina. Lähimenneisyys selittää kuitenkin, miksi elävöittämisen retoriikan suosiota.

Muistelen tapahtunutta häikäilemättömän sentimentaalisesti.

1960-luvulla Pohjois-Esplanadin kauppaliikkeiden rivistö murtui joutuisan taloudellisen kehityksen vyöryyn. Kaupungin kauneimmat ja hienoimmat kaupat kävivät turhiksi ja katosivat:

*Lindellin paperi- ja taiteilijatarvikkeiden kauppa myi tässä hienoista lasikantisista vitriineistään kaupungin korkeatasoisimpia täytekyniä ja umpipuisista hyllyistään parhaita luonnoslehtiöitä. Kauppa oli viimeistelty huolellisesti kuin nykyajan parhaat installaatiot.

Vähitellen kulutuskulttuuri rapistui. Kuulakärkikynät riittivät, eikä taiteilijoilla ollut varaa eleganssiin.

*Wulffin kulma naapurissa kesti pitempään vaihtamalla osoitetta Mannerheimintien varteen.

*Helanderin kangaskauppa ei ehkä ollut yhtä kallis ja korkeatasoinen kuin Salvénin kangaskauppa viereisessä korttelissa, mutta sen suureen myymälään mahtui kauniiden kangaspakkojen massiivinen vyöry.

Kodeissa ommeltiin, korkea laatu teki joulujuhlamekosta pitkään rakkaan. Muodin mukaan helmaa lyhennettiin montakin kertaa.

*Wahlmannin hattu- ja lakkikauppa ei ollut tunnettu vain ylioppilaslakkiensa ja tohtorihattujensa vuoksi. Sieltä sai kaikkia parhaita päähineitä ja käsineitä asiantuntevalla opastuksella.

* Gyllene Skinnet oli hansikkaiden upea erikoisliike, jossa tavalliset ihmiset pysähtyivät ihailemaan vain näyteikkunaa.

*Kämpin talon purku 1965 oli keskustan arvotalojen, kaupan ja hienon huvielämän romahduksen ääripiste. Toisin katsoen se oli keskustan toimistoitumiskehityksen huippuhetki ja sitä ajaneiden ihmisten tahtotilan läpimurto.

Voidaan rauhallisesti todeta, että purkupäätös ei ollut mikään ihme, olihan keskusta eli cityalue jo 1950-luvulla asemakaavassa määrätty toimistojen alueeksi. Asumista varten rakennettiin taloja esikaupunkeihin ja vähittäiskauppa haki uusia muotojaan. Toimistojen ja asumisen alueiden jako kahteen oli se sodanjälkeisen kaupunkikehityksen ydin, johon ei mahtunut yleinen ja yhtäläinen hauskanpito. Sellaista ei itse asiassa ollut vielä keksitty.

Kauppakaan ei enää elävöittänyt Esplanadia. Jos en ihan väärin muista, ensimmäinen korskea autokauppa tuli juuri Helanderin kangaskaupan tiloihin tähän kortteliin. Se oli yksityisautoilun pysäyttävä monumentti historiallisessa kaupunkikuvassa.

1960- ja 1970-luvulla sujuva autoliikenne kuului kaupungin elävöittämisen tahtotilan ytimeen. Lopullisen lakipisteensä tuo prosessi saavutti 1968 julkaistussa Wilbur Smithin ja Polvisen liikennesuunnitelmassa, joka olisi kietonut koko historiallisen keskustan moottoriteiden sumppuun. Kun viime vuosina olen näyttänyt kuvia tästä suunnitelmasta, nuoret ovat luulleet reippaita piirustuksia pilakuviksi. Historian harrastaja tietää, että aikojen myötä on useinkin ollut mentävä äärettömyyksiin ennen kuin enemmistö herää huomaamaan, mitä todella tapahtuu. Reaktio oli vahva. Senaatintorin laitaan ei sentään haluttu moottoritietä, eikä Kruunuvuoren selälle teiden neliapilaristeyksiä.

En jatka tästä, mutta ottakaa esille Vilhelm Helanderin ja Mikael Sundmanin 1970 painettu pieni kirja Kenen Helsinki, aikansa tärkein pamfletti. Katsokaa sen harmaita kuvia, lukekaa sen tekstiä ja miettikää tapahtumien vuosilukuja. Ne näyttävät ikivanhoilta, mutta ovat tämän päivän suunnitelmien lähihistoriaa.

Harva asia tapahtuu todella yllättäen. Yhteiskunnan arvot muuttuvat enimmäkseen hitaasti, eivätkä arvojen muutoksista lopulta seuraavat monet konkreettiset tapahtumat ollenkaan ole näköpiirissä uutta maailmaa hahmoteltaessa. Putkinäköisyys on suurten suunnitelmien kohdalla väistämätöntäkin.

Ottakaa siis esille myös Antti Mannisen kirja Puretut talot, 100 tarinaa Helsingistä. Sen esipuhe on vuodelta 2004. Purkutöiden prosessit ja ajan kokemus avautuvat siitä erinomaisesti.

Kunnan demokraattinen päätöksenteko on hidas prosessi. Matka yksityisautojen Helsingistä tapahtumia pursuvaan kesään 2015 kesti vuosikymmenensä, mutta se aika oli elettävä. Varallisuutta, tietoa ja näkökulmia kertyi. Niiden mukaan kaupunkia kehitettiin yhä ketterämmin. Monoliittinen virastomeininki kukoisti kritiikittä niin kauan kuin maassa vallitsi konservatiivinen yhtenäiskulttuuri. Moni muutos lähti konkreettisesti asioihin tarttuneiden pienryhmien aktiivisuudesta. Tätä murrosta kipuillaan vielä.

Nyt nappaan kiinni tähän päivään.

Nyt ollaan aika yksimielisiä siitä, että iloinen elämä ja tekeminen nousee aidosta innostuksesta ja luovuudesta – ihmisten oikeista kokemuksista. Se ei ole elävöittämisviraston tuottamaa lenkkimakkaraa ja siksi sen järjestäminen ja hallinnointi on vaikeaa – oli tahtotila kuinka tanakka tahansa.

Yleinen mielipide on pikkuhiljaa kasvanut sallivaksi. Ei ole pitkää aikaa siitä, kun terassit olivat kokonaan kiellettyjä. Nyt riidellään siitä, miten myöhään ne saavat olla auki. Nurmikoille on leiriydytty keskustassa korkeintaan pari vuosikymmentä.

Tällainen tilankäyttö tarvitsee sekä puitteensa että sääntönsä.

Kaupunkielämän vapaudelle on aina määriteltävä jonkinlaiset rajat, koska turvallisuus on taattava, heikompien oikeudet turvattava. Anarkismi ei ole ratkaisu, koska vastuukysymyksiä ei yhdessä eläen voi ohittaa. Silti kaikkien tapahtumien kohdalla ei välttämättä tarvita ihan kaikkia turvatakuita. Harkinta on vastuunottamista ja vastuu painaa.

Kaupunkitilan käyttö tapahtuu kaavoituksen ja rakentamisen antamissa puitteissa, jotka harvoin on ajateltu tapahtumien näyttämöiksi. Historiallisen ympäristön kohdalla sallivuuden rajat ovat venyneet järkevästi. Senaatintorin maakuntatapahtumia olen arvostellut, mutta uskon saamani tiedon perusteella, että niilläkin on toistaiseksi sijansa pääkaupungissa. Saatan tietysti miettiä, että paras paikka ei ehkä olisi Senaatintori, mutta vaikenen, kun sieltä saatiin lumilautakisat pois. Maan komeimmissa arkkitehtuurikehyksissä satunnaiset viritelmät kuitenkin näyttävät yleensä kiusallisen rehjuisilta.

Rakennetun kulttuuriperinnön suojelu on aina ollut vaikeaa. Olen itse kirjoittanut kiihkeitä suojeluesityksiä aikoina, jolloin kaikki vanha tuntui katoavan. Rakennustaiteen Seura, Helsinki-Seura, Rakennustaiteen Museo ovat niitä allekirjoittaneet. Nyt suojelun vastuukysymykset on organisoitu paremmin ja Kaupunginmuseo toimii tehokkaasti. Vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, että ulko- ja sisätilojen käytön jatkuvasti kehittyvät vaatimukset tekevät suojelusta uudella tavalla vaikeaa. Käyttäjien yksilölliset tarpeet ja tilojen suunnittelua säätävät tekniset normit ovat turhan kaukana toisistaan. Joustavat neuvottelut ovat vaikeita, luovat ratkaisut harvassa, mutta niille on saatava enemmän tilaa. Make sense not war.

Uskon, että useat tapahtumat sijoittuvat yhä luontevammin kaikille toreille ja kaduille, mutta päivän uutiset tarjoavat uusia uhkakuvia. Juuri kun on saatu lukea kulmakauppojen uudesta kukoistuksesta, löytyy tieto, että verkkokaupan kasvanut volyymi uhkaa jo niitä. Verkkokaupan asiantuntija kaipaa kaupungin kaduille tilaa isommille kuljetusautoille ja teille entistä suuremmille rekoille.

Mitä tämä on? Uusi autokaupunki? Onko alistuttava tosiasioille, eihän Pohjoismaiden paras tavaratalokaan enää kannata. Toisaalta: onko jakeluautojen koon kasvu riippuvainen luonnonlaeista vai voisiko niiden kohdalla olla järkevien päätösten paikka?

As part of the exhibition the Museum of Finnish Architecture was kind enough to publish this english summary (9 page pdf, 6,1Mb) of the topic.